Kauneuden tahaton piilottaminen

Koskaan ikinä en ole nähnyt maailmassa rumia ihmisiä. Toisin sanoen en koskaan ole tuominnut ketään ihmistä mihinkään kauneuslohkoon ensisilmäyksellä.. Pienenä en ikinä leikkinyt prinsessaa saati kiikutellut barbeja päiväkotiin tai koristanut meikkipäitä niinkuin muut tytöt. Minulla ei ollut yhden yhtä lelua, joka jollakulla toisella olisi ollut täysin samannäköisenä. Lempileluni olikin dramaattisesti hajonnut, koinsyömä nalle, jonka sain isältäni, joka sai sen äidiltään. Koska se oli ainoa laatuaan, suorastaan korvaamaton, se oli minulle suurempi aarre kuin yksikään massabarbi koskaan. Siinä oli luonnetta.

Noina aikoina koin ahdistuskohtauksia leluhyllyillä, joiden jokainen pehmonalle näytti täysin samalta. Survouduin hyllykköön koittaen epätoivoisesti etsiä nallea, jonka silmä olisi vähän nuupahtanut paikaltaan tai jonka korvien täyte olisi jäänyt muita vajaammaksi - joitain piirteitä, jotka tunnistaisin ja joiden avulla erottaisin tämän yksilön muista. Maatilalla puolestaan muut lapset hoivailivat pupunpoikasia sun muita söpöjä elukoita, kun taas minä taluttelin aikuisia, yksinäisiä lehmiä ja lapioin sian karsinasta tämän jätöksiä. Toisinaan tapasin käydä silittelemässä naapurin jalkansa murtanutta Elli -koiraa.

Kenties leikin laupiasta samarialaista, mutta henkilökohtaisesti koen vain yksinkertaisesti nähneeni kauneutta virheissä. Tosin sillä erolla, etten kutsu niitä virheiksi. Elli -koiran metallinen tassu ei ollut minun silmissäni virhe vaan ominaispiirre, jota muilla ei ollut. Kaikkien muiden naapuruston koirien nimet olen unohtanut, mutta Elli jäi mieleeni. Söpöt puputkin ovat minulle yhtä isoa söpö pupu -lohkoa, josta en erota pupuja toisistaan. 9 -vuotiaana, saatuani isältäni luvan hankkia lemmikin, näin nykyisen lemmikkikanini eläinkaupan häkissä tuijottamassa suoraan minua. Sen sisarukset juoksivat ympyrää tämän yksilön päällä, kerjäten huomiota, mutten osaa sanoa kuinka monta niitä oli saati minkävärisiä ne olivat - muistan vain Papanan. Ja erikoinen kanihan siitä paljastuikin: Toisin kuin muut kanit, se ei uskaltanut villinä juosta ympäri taloa. Se ei tähän päivään mennessä ole uskaltanut edes kävellä lattialla ilman mattoa. Se ei syö johtoja, ei välitä vihanneksista, eikä myöskään kasvanut normaaliinkokoiseksi - jopa sen korvat ovat tavallista lyhyemmät.

Nykypäivänä koen samaa leluhyllyahdistusta katsoessani missikisoja tai massapukeutuvia ihmisiä. Jokainen yksilöllinen piirre, joista tunnistan kunkin ihmisen, katoaa cosmopolitanista opittujen meikkikerrosten, tunikojen ja lacostejen alle. Minua ahdistaa ajatus, että kauneus on määriteltävissä. Että nainen ei ole kaunis jos tällä ei ole rakennekynnet, virheetön, sheivattu iho, pitkät hiukset, pitkät ripset, timmi vatsa, timmempi peppu, terhakat rinnat ja merkkivaatteet. Näitä piirteitä tottelevat ihmiset ovat kenties nättejä, mutta miun silmille pelkkää metsää, josta en erota yksittäisiä puita. Enkä oo koskaan oikeen välittänyt luontomaisemista.

Yki iso tekijä, minkä avulla määrittelen ihmisen (tai eläimen) kauneuden on tämän luonne. Nähtyäni Papanan ensimmäistä kertaa aistin siinä jotakin erilaista ja outoa. Kuten kaupan muut kanit, se ei heittelehtinyt häkissä puolelta toiselle, se kun ei kuulunut sen luonteeseen. Toisin sanoen toisen ei tarvitse ulkonäöllisesti herättää huomiotani, ulkonäkö vain herättää kiinnostukseni, sillä luonne yleensä näkyy ihmisten ulkonäössä. Hyvänä esimerkkinä eräs venäläinen mies, jota alkujaan pidin jokseenkin epäviehättävänä. Stereotypisen venäläismiehen oloinen herra, johon en ensinäkemältä tuntenut vetoa. Kun seurasin tämän liikkeitä huomasin hänen toisinaan siristävän silmiään ja kurtistavan otsaansa hymyillessään. Niin suloinen ja omalaatuinen piirre muuten niin harmaassa ihmisessä herätti kiinnostukseni. Se mies oli kaunis.

Vastaavia piirteitä ja tapoja arvostan yli kaiken. Poikaystävää muistellessa mieleeni tulee ensimmäisenä hänen tyylinsä kävellä pomppivasti, hänen tapansa räpäyttää silmiään hitaasti nähdessään minut pitkästä aikaa, hänen ikuisesti ylöspäin kääntyneen suupielensä ja hassu vako nenässä. Kun ihmisiä tarkkailee hieman lähempää, huomaa nämä piirteet helpommin. Hassu nenä voittaa satanolla finnittömän naaman kauneudessa.

Siksi en jaksa ymmärtää, miksi "peruskauneutta" halutaan tavoitella. Miksi se luonnonpunainen tukka halutaan värjätä platinablondiksi ja omien kynsien päälle liimata muovilastuja? Ymmärrän kyllä, jos ihminen ei tunne itseään kotoisaksi omassa kropassaan ja haluaa muokata siitä mieleisensä, ei siinä mitään. Mutta yleinen tyytymättömyys omaan vartaloon ja ulkonäköön - mitä tahansa sille tekeekään - on vain sairasta paskaa. Ulkonäköön keskitytään niin pinnallisesti, ettei pieniä, suloisia, persoonallisia piirteitä jakseta enää huomata. Ulkonäön pitää olla väline korostaa omaa luonnettaan, ei toisin päin. Niin ällöfilosofiselta kuin se kuulostaakin: Maailmassa on niin paljon kauniimpia asioita kuin timmi vatsa ja paksut huulet. Kunpa useampi ihminen osaisi huomata sen.