Erittäin hyvä, ellen täydellinen

Heitinpä tossa tänään ensimmäiseltä luokalta saadun "Hyvä kaveri" -patsaan roskikseen. Vuosikaudet sitäkin pitänyt hyllyllä esillä, vaikka totuus patsaan saannin takana ei liittynyt ensinäkään siihen, että olisin erityisen hyvä kaveri. Itse asiassa minulla ei ollut lainkaan kavereita. Ansaitsin luokan poikien äänet puhtaasti siitä syystä, että olin niin neutraali ja olematon tapaus, että minua oli turvallista äänestää ilman, että se vaikuttaisi pahimmalta mahdolliselta tabulta: ihastumiselta.

Kuutisen vuotta myöhemmin, eli yläkoulun ryhmäytymistuokioilla, jokaiselle oppilaalle kiinnitettiin selkään A4 -paperiarkki, johon jokainen kävi kirjoittamassa kyseisestä henkilöstä jonkin hyvän piirteen. Omassani luki ainakin tusina "Kiva":aa sekä pari "Nätti":ä, vaikka muistaakseni en juurikaan ollut kumpaakaan. :--)

Lukioaikoina oma äitini puolestaan väitti minua lintsaajaksi, huonoksi opiskelijaksi, itserakkaaksi, omahyväiseksi paskiaiseksi ja vieläpä bulimikoksi. Kaikki tämä siksi, koska päätin eräänä maanantaina jäädä kotiin 37.3 asteen "liian matalan" kuumeen vuoksi, koska olin pari kertaa 11 vuoden opiskeluaikanani lintsannut ja koska pöydältä oli löytynyt pari karkkipaperia.

Poikaystävä tuossa yhtenä iltana puolestaan provosoi minua riitelemään Frendeistä (vaikka pyysin useaan otteeseen vaihtamaan aihetta) ja kun lopelta pimahdin keskellä kaupunkia huutamaan ja heittämään toisen pipon lumihankeen minua väitettiin ihmiseksi, joka "kantaa sisällään paljon vihaa", "aloittaa koko ajan riitoja pahaa pahuuttaan" "on väkivaltainen" ja "on oikeasti asioista samaa mieltä, mutta piruuttaan väittää vastaan, eikä sen takia ole mielipideasioissa varteenotettava". Jep, oma hanipöökulta sanoi näin.

Mutta lopulta, onko lähipiirissä olemassa ihmistä, joka ei koskaan tuomitse?

Onhan tuo surullista, että ainoa tapaus, joka on nähnyt minut itsenäni useamman vuoden ajan ja silti saanut minut tuntemaan itseni täydellisen hyväksi ja arvokkaaksi on oma lemmikki. Tai siis oli. Nyt kun sekin meni käyttämään päivänsä loppuun koen itseni jälleen perusturhaksi jantteriksi. Toisin sanoen ihan mukavaksi ja lahjakkaaksi tyypiksi, jonka huonot puolet ovat kuitenkin syvä synti ja suuri, epäinhimillinen vääryys ja jonka olemuksesta kenenkään toisen elämä ei ole riippuvainen. Kumppani on tietysti aina rakas ja tärkeä, mutta harvemmin kovinkaan pysyvä tekijä.

Kenties elukatkin tuomitsisivat jos pystyisivät, mutta sen ajatuksen jätän pois mielestä. Nyt ajattelin elää hetken maailmassa, jossa elukat hakkaa ihmiset (ainakin siihen asti, kunnes seksuaaliset fantasiat alkavat kehittymään eläinkeskeisiksi....). Vaikka kuinka löytyisi itsetuntoa tarvitsee jokaikinen oman henkisen ulospääsyn sosiaalisilta paineilta. Ei kovinkaan ego kaikkea kestä. Eli jos luet tätä, äiti: höllää vähän!

Vielä mainittava, että "Hyvä kaveri" -patsaassa ei "hymypoika" -patsaan tyylisesti ollut ihmiskasvot. Ehei.

Kauneuden tahaton piilottaminen

Koskaan ikinä en ole nähnyt maailmassa rumia ihmisiä. Toisin sanoen en koskaan ole tuominnut ketään ihmistä mihinkään kauneuslohkoon ensisilmäyksellä.. Pienenä en ikinä leikkinyt prinsessaa saati kiikutellut barbeja päiväkotiin tai koristanut meikkipäitä niinkuin muut tytöt. Minulla ei ollut yhden yhtä lelua, joka jollakulla toisella olisi ollut täysin samannäköisenä. Lempileluni olikin dramaattisesti hajonnut, koinsyömä nalle, jonka sain isältäni, joka sai sen äidiltään. Koska se oli ainoa laatuaan, suorastaan korvaamaton, se oli minulle suurempi aarre kuin yksikään massabarbi koskaan. Siinä oli luonnetta.

Noina aikoina koin ahdistuskohtauksia leluhyllyillä, joiden jokainen pehmonalle näytti täysin samalta. Survouduin hyllykköön koittaen epätoivoisesti etsiä nallea, jonka silmä olisi vähän nuupahtanut paikaltaan tai jonka korvien täyte olisi jäänyt muita vajaammaksi - joitain piirteitä, jotka tunnistaisin ja joiden avulla erottaisin tämän yksilön muista. Maatilalla puolestaan muut lapset hoivailivat pupunpoikasia sun muita söpöjä elukoita, kun taas minä taluttelin aikuisia, yksinäisiä lehmiä ja lapioin sian karsinasta tämän jätöksiä. Toisinaan tapasin käydä silittelemässä naapurin jalkansa murtanutta Elli -koiraa.

Kenties leikin laupiasta samarialaista, mutta henkilökohtaisesti koen vain yksinkertaisesti nähneeni kauneutta virheissä. Tosin sillä erolla, etten kutsu niitä virheiksi. Elli -koiran metallinen tassu ei ollut minun silmissäni virhe vaan ominaispiirre, jota muilla ei ollut. Kaikkien muiden naapuruston koirien nimet olen unohtanut, mutta Elli jäi mieleeni. Söpöt puputkin ovat minulle yhtä isoa söpö pupu -lohkoa, josta en erota pupuja toisistaan. 9 -vuotiaana, saatuani isältäni luvan hankkia lemmikin, näin nykyisen lemmikkikanini eläinkaupan häkissä tuijottamassa suoraan minua. Sen sisarukset juoksivat ympyrää tämän yksilön päällä, kerjäten huomiota, mutten osaa sanoa kuinka monta niitä oli saati minkävärisiä ne olivat - muistan vain Papanan. Ja erikoinen kanihan siitä paljastuikin: Toisin kuin muut kanit, se ei uskaltanut villinä juosta ympäri taloa. Se ei tähän päivään mennessä ole uskaltanut edes kävellä lattialla ilman mattoa. Se ei syö johtoja, ei välitä vihanneksista, eikä myöskään kasvanut normaaliinkokoiseksi - jopa sen korvat ovat tavallista lyhyemmät.

Nykypäivänä koen samaa leluhyllyahdistusta katsoessani missikisoja tai massapukeutuvia ihmisiä. Jokainen yksilöllinen piirre, joista tunnistan kunkin ihmisen, katoaa cosmopolitanista opittujen meikkikerrosten, tunikojen ja lacostejen alle. Minua ahdistaa ajatus, että kauneus on määriteltävissä. Että nainen ei ole kaunis jos tällä ei ole rakennekynnet, virheetön, sheivattu iho, pitkät hiukset, pitkät ripset, timmi vatsa, timmempi peppu, terhakat rinnat ja merkkivaatteet. Näitä piirteitä tottelevat ihmiset ovat kenties nättejä, mutta miun silmille pelkkää metsää, josta en erota yksittäisiä puita. Enkä oo koskaan oikeen välittänyt luontomaisemista.

Yki iso tekijä, minkä avulla määrittelen ihmisen (tai eläimen) kauneuden on tämän luonne. Nähtyäni Papanan ensimmäistä kertaa aistin siinä jotakin erilaista ja outoa. Kuten kaupan muut kanit, se ei heittelehtinyt häkissä puolelta toiselle, se kun ei kuulunut sen luonteeseen. Toisin sanoen toisen ei tarvitse ulkonäöllisesti herättää huomiotani, ulkonäkö vain herättää kiinnostukseni, sillä luonne yleensä näkyy ihmisten ulkonäössä. Hyvänä esimerkkinä eräs venäläinen mies, jota alkujaan pidin jokseenkin epäviehättävänä. Stereotypisen venäläismiehen oloinen herra, johon en ensinäkemältä tuntenut vetoa. Kun seurasin tämän liikkeitä huomasin hänen toisinaan siristävän silmiään ja kurtistavan otsaansa hymyillessään. Niin suloinen ja omalaatuinen piirre muuten niin harmaassa ihmisessä herätti kiinnostukseni. Se mies oli kaunis.

Vastaavia piirteitä ja tapoja arvostan yli kaiken. Poikaystävää muistellessa mieleeni tulee ensimmäisenä hänen tyylinsä kävellä pomppivasti, hänen tapansa räpäyttää silmiään hitaasti nähdessään minut pitkästä aikaa, hänen ikuisesti ylöspäin kääntyneen suupielensä ja hassu vako nenässä. Kun ihmisiä tarkkailee hieman lähempää, huomaa nämä piirteet helpommin. Hassu nenä voittaa satanolla finnittömän naaman kauneudessa.

Siksi en jaksa ymmärtää, miksi "peruskauneutta" halutaan tavoitella. Miksi se luonnonpunainen tukka halutaan värjätä platinablondiksi ja omien kynsien päälle liimata muovilastuja? Ymmärrän kyllä, jos ihminen ei tunne itseään kotoisaksi omassa kropassaan ja haluaa muokata siitä mieleisensä, ei siinä mitään. Mutta yleinen tyytymättömyys omaan vartaloon ja ulkonäköön - mitä tahansa sille tekeekään - on vain sairasta paskaa. Ulkonäköön keskitytään niin pinnallisesti, ettei pieniä, suloisia, persoonallisia piirteitä jakseta enää huomata. Ulkonäön pitää olla väline korostaa omaa luonnettaan, ei toisin päin. Niin ällöfilosofiselta kuin se kuulostaakin: Maailmassa on niin paljon kauniimpia asioita kuin timmi vatsa ja paksut huulet. Kunpa useampi ihminen osaisi huomata sen.

Virtuaaliparisuhde?

Murehdittuani aikani kaukosuhteen asettamista rajoista ja syövytettyäni aivot Sinkkuelämää -maratonein aloin kyllästyä aiheeseen 'parisuhde'. Aivojen nollaus ja yksikön ensimmäiseen muotoon keskittyminen kuulosti vaihteeksi kivalta ajatukselta. Karusti sanottuna piti unohtaa poikaystävän olemassaolo. Ihan vaan hetkeksi.....

Niinpä loggauduin facebookiin ja hetken pohdiskelin miten saan piilotettua kullan päivitykset. Varsinainen "hide this person's messages' -kohta oli poissa ja blokkausta seurasi nähtävästi automaattinen ilmianto. Tunnen itseni ja tiedän, että jos sallin itselleni mahdollisuuden seurata rakastamani ihmisen menoja, minä myös seuraan. Kuin elämätön pervo tarkkailen tärkeimpien ihmisten profiileja odottaen keksiväni jotain henkevämpää. Aivot polkivat aikansa tyhjää ja niinpä poistin kullan feissarikavereista.


Tässä kohtaa voi joko
a) itkeä
b) facepalmata
c) kumpaakin

No eihän se mussukka siitä ideasta tietenkään tykännyt. Tunteja myöhemmin hän löytyi taas kaverilistaltani.

Viestinnänkursseilla jaksetaan muistuttaa kuinka hieno juttu tietotekniikan kehittyminen on. Uutiset tulevat kaikkien nähtäville sekunneissa ja ystäviin saa yhteyden aina kun haluaa. Herätys -nappikin on luotu ihan varmuuden vuoksi jos se bff ei tällä kertaa vastaakaan siihen jokailtaiseen vuodatukseen. Sinkkiksen neljännen tuotantokauden jaksossa Carrie opettelee pikaviestintäohjelman käyttöä ja eksän kirjautuessa sisään piiloutuu hämmentyneenä pöydän alle: "Can he see me?". Lopulta hän toteaa olevansa vanhanaikainen puhelimenkäyttäjä, kun taas tässä elämässä moni ihminen on päättänyt luottaa internetiin suhteiden ylläpitäjänä. Mesekeskustelut ovat kuin livekeskusteluja web-kameroineen ja hymiöineen, ainoastaan kosketus puuttuu.



Voiko ihmiskontaktien helppous olla haitallista vai olenko vain epäsosiaalisempi kuin uskoinkaan? Yhtäkkiä kaipaan sitä, että saadakseen kontaktin toiseen pitää odotella, että hän kiireiltään vastaa puhelimeen tai ikävissään lähettää tekstiviestin. Toisin sanoen elän kaukosuhteessa ja kaipaan ikävää. Masokismia vai romantiikkaa?

Niinpä tein päätöksen. Opettelen puhelimen vanhanaikaisen käytön, soitan kun kaipaan kuulla jotain toisesta ja..... Ei. Kyllä mä tartten facebookia.

Syysihminen = työnarkomaani = pleikkarinpelaaja?

18 vuotta uskottelin itselleni olevani kevätihminen: vihaavani kylmää syystalvea sekä kesää ötököineen ja hikihelteineen, olevani se peruspessimistinen, sääolosuhteisiin tyytymätön tavis, joka maailmantappiin odottaa täydellistä säätä. Vasta nyt tajusin - tai ainakin myönnän - olevani syysihminen, niin negatiiviselta kuin se jaksaakin kuulostaa. Koko pienen elämäni olin uskotellut vihaavani kylmyyttä, kosteutta, pimeyttä, liukkaita teitä ja nyrjähteleviä nilkkoja, pyörällä päälle ajavia aamuvuorolaisia. Mutta nyt asia on lähinnä toisinpäin.

Ehkä se johtuu siitä, että opintoja on jäljellä enää vaivaiset kolme kuukautta, tai kenties siitä että tunnetusti sporttisena ihmisenä olen alkanut käyttämään busseja entistä ahkerammin välttääkseni kuralätäköissä kahlaamiset. Ahaa -elämyksen kuitenkin sain taannoin makoillessani sängyllä täysin toimettomana. Ei mitään tekemistä, ei töitä, ei kiireitä, ei ratkottavia ongelmia, jopa aikakausilehtien ristikot oli tehtyinä. Kaikki oli hyvin. Varsinaisen herätyksen sain kuunnellessani musiikkia sen kuitenkaan herättämättä minkäännäköisiä fiiliksiä. Mikään biisi ei moninkertaistanut olemattomia tunteitani enkä tarvinnut helpotusta olemattomille koulumatkoille. Ei ollut edes mitään videopeliä, jonka päähahmoa pitäisi level-upata tai jonka bossia nöyryyttää. Aurinkokin paistoi.

Syksy on suoranaista kidutusta sääolosuhteista pitkälle kevääseen kestävään stressiputkeen. Opiskelu vie osansa, rakkauselämä omansa, jopa viikonloppuviihteestä tulee aikataulutettua, pakonomaista rentoutustuoppien naukkimista ja tulevan viikon voivottelua. Kuinka masokisti (lue: typerä) täytyy ihmisen olla jos tämä vaihe vuodesta on hänelle se parhain? Ehdin jo aikani syyllistää itseäni työnarkomaaniksi parempaa sanaa keksimättä. Little Miss Sunshinessa Steve Carellin esittämä itsemurhahomo totesi kärsimysvuosien olevan ihmiselle parhaimpia niistä saatavan kokemuksen, suomalaisesti karaistukseksikin sanotun tienestin myötä. En nauti työstä, en tahdo tuntea stressiä taikka väsymystä. Mutta nautin siitä hyvänolontunteesta päästessäni lomalle tai parhaimmillaan siirtyessäni elämässä kokonaan eteenpäin. Olen ylpeä suorituksistani ja oppimistani asioista. Kaikki syksyinen paska on actimellin maitohappobakteerin lailla fuusioitunut suojamuuriksi uupumista vastaan, ja tunnen olevani jälleen astetta vahvempi.

Tätäkö elämä nyt olikin? Real-life roolipeliä, jossa jaksetaan tylsiä tehtäviä ja jumittuneita niskoja vain päästäkseen level-uppaamaan? Tullaan mäiskityksi niin fyysisesti kuin henkisestikin, jotta ankaran työviikon jälkeen päästään iloitsemaan statukseen tienatuista lisäpisteistä? Oma kumppani puolestaan on se healer, joka hoivaa ja huoltaa - toisinaan tekee yllärikäänteen ryhtymällä tietyn kappaleen päävastukseksi? Ja minä puolestani olen se joka selvästi pelaa ihan liikaa videopelejä?

Jos näin on, haluan itelleni oman level-up tunnarin.

Aluevaltaus

....koska minäkin haluan leikkiä fiksua ja pohdiskelevaa. Sarjisblogissain (ks. linkit) mun sieluni syvimmät ripulit ei oikein tuu esille, ja koska niistä voi muovailla kivojakin kuraleikkejä ajankuluksi ni tehdään sitten näin. Äikkä on seiska ja pää täynnä turhaa vaahtomuovimössöä. Sillä mennään >>

Ja blogin epäonnistuneesta yhdysyhdyssana -nimestä päätellen ei mennä kauheen lujaa.

HUAARH!