18 vuotta uskottelin itselleni olevani kevätihminen: vihaavani kylmää syystalvea sekä kesää ötököineen ja hikihelteineen, olevani se peruspessimistinen, sääolosuhteisiin tyytymätön tavis, joka maailmantappiin odottaa täydellistä säätä. Vasta nyt tajusin - tai ainakin myönnän - olevani syysihminen, niin negatiiviselta kuin se jaksaakin kuulostaa. Koko pienen elämäni olin uskotellut vihaavani kylmyyttä, kosteutta, pimeyttä, liukkaita teitä ja nyrjähteleviä nilkkoja, pyörällä päälle ajavia aamuvuorolaisia. Mutta nyt asia on lähinnä toisinpäin.
Ehkä se johtuu siitä, että opintoja on jäljellä enää vaivaiset kolme kuukautta, tai kenties siitä että tunnetusti sporttisena ihmisenä olen alkanut käyttämään busseja entistä ahkerammin välttääkseni kuralätäköissä kahlaamiset. Ahaa -elämyksen kuitenkin sain taannoin makoillessani sängyllä täysin toimettomana. Ei mitään tekemistä, ei töitä, ei kiireitä, ei ratkottavia ongelmia, jopa aikakausilehtien ristikot oli tehtyinä. Kaikki oli hyvin. Varsinaisen herätyksen sain kuunnellessani musiikkia sen kuitenkaan herättämättä minkäännäköisiä fiiliksiä. Mikään biisi ei moninkertaistanut olemattomia tunteitani enkä tarvinnut helpotusta olemattomille koulumatkoille. Ei ollut edes mitään videopeliä, jonka päähahmoa pitäisi level-upata tai jonka bossia nöyryyttää. Aurinkokin paistoi.
Syksy on suoranaista kidutusta sääolosuhteista pitkälle kevääseen kestävään stressiputkeen. Opiskelu vie osansa, rakkauselämä omansa, jopa viikonloppuviihteestä tulee aikataulutettua, pakonomaista rentoutustuoppien naukkimista ja tulevan viikon voivottelua. Kuinka masokisti (lue: typerä) täytyy ihmisen olla jos tämä vaihe vuodesta on hänelle se parhain? Ehdin jo aikani syyllistää itseäni työnarkomaaniksi parempaa sanaa keksimättä. Little Miss Sunshinessa Steve Carellin esittämä itsemurhahomo totesi kärsimysvuosien olevan ihmiselle parhaimpia niistä saatavan kokemuksen, suomalaisesti karaistukseksikin sanotun tienestin myötä. En nauti työstä, en tahdo tuntea stressiä taikka väsymystä. Mutta nautin siitä hyvänolontunteesta päästessäni lomalle tai parhaimmillaan siirtyessäni elämässä kokonaan eteenpäin. Olen ylpeä suorituksistani ja oppimistani asioista. Kaikki syksyinen paska on actimellin maitohappobakteerin lailla fuusioitunut suojamuuriksi uupumista vastaan, ja tunnen olevani jälleen astetta vahvempi.
Tätäkö elämä nyt olikin? Real-life roolipeliä, jossa jaksetaan tylsiä tehtäviä ja jumittuneita niskoja vain päästäkseen level-uppaamaan? Tullaan mäiskityksi niin fyysisesti kuin henkisestikin, jotta ankaran työviikon jälkeen päästään iloitsemaan statukseen tienatuista lisäpisteistä? Oma kumppani puolestaan on se healer, joka hoivaa ja huoltaa - toisinaan tekee yllärikäänteen ryhtymällä tietyn kappaleen päävastukseksi? Ja minä puolestani olen se joka selvästi pelaa ihan liikaa videopelejä?
Jos näin on, haluan itelleni oman level-up tunnarin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti