Niinpä loggauduin facebookiin ja hetken pohdiskelin miten saan piilotettua kullan päivitykset. Varsinainen "hide this person's messages' -kohta oli poissa ja blokkausta seurasi nähtävästi automaattinen ilmianto. Tunnen itseni ja tiedän, että jos sallin itselleni mahdollisuuden seurata rakastamani ihmisen menoja, minä myös seuraan. Kuin elämätön pervo tarkkailen tärkeimpien ihmisten profiileja odottaen keksiväni jotain henkevämpää. Aivot polkivat aikansa tyhjää ja niinpä poistin kullan feissarikavereista.
Tässä kohtaa voi joko
a) itkeä
b) facepalmata
c) kumpaakin
No eihän se mussukka siitä ideasta tietenkään tykännyt. Tunteja myöhemmin hän löytyi taas kaverilistaltani.
Viestinnänkursseilla jaksetaan muistuttaa kuinka hieno juttu tietotekniikan kehittyminen on. Uutiset tulevat kaikkien nähtäville sekunneissa ja ystäviin saa yhteyden aina kun haluaa. Herätys -nappikin on luotu ihan varmuuden vuoksi jos se bff ei tällä kertaa vastaakaan siihen jokailtaiseen vuodatukseen. Sinkkiksen neljännen tuotantokauden jaksossa Carrie opettelee pikaviestintäohjelman käyttöä ja eksän kirjautuessa sisään piiloutuu hämmentyneenä pöydän alle: "Can he see me?". Lopulta hän toteaa olevansa vanhanaikainen puhelimenkäyttäjä, kun taas tässä elämässä moni ihminen on päättänyt luottaa internetiin suhteiden ylläpitäjänä. Mesekeskustelut ovat kuin livekeskusteluja web-kameroineen ja hymiöineen, ainoastaan kosketus puuttuu.Voiko ihmiskontaktien helppous olla haitallista vai olenko vain epäsosiaalisempi kuin uskoinkaan? Yhtäkkiä kaipaan sitä, että saadakseen kontaktin toiseen pitää odotella, että hän kiireiltään vastaa puhelimeen tai ikävissään lähettää tekstiviestin. Toisin sanoen elän kaukosuhteessa ja kaipaan ikävää. Masokismia vai romantiikkaa?
Niinpä tein päätöksen. Opettelen puhelimen vanhanaikaisen käytön, soitan kun kaipaan kuulla jotain toisesta ja..... Ei. Kyllä mä tartten facebookia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti