Erittäin hyvä, ellen täydellinen

Heitinpä tossa tänään ensimmäiseltä luokalta saadun "Hyvä kaveri" -patsaan roskikseen. Vuosikaudet sitäkin pitänyt hyllyllä esillä, vaikka totuus patsaan saannin takana ei liittynyt ensinäkään siihen, että olisin erityisen hyvä kaveri. Itse asiassa minulla ei ollut lainkaan kavereita. Ansaitsin luokan poikien äänet puhtaasti siitä syystä, että olin niin neutraali ja olematon tapaus, että minua oli turvallista äänestää ilman, että se vaikuttaisi pahimmalta mahdolliselta tabulta: ihastumiselta.

Kuutisen vuotta myöhemmin, eli yläkoulun ryhmäytymistuokioilla, jokaiselle oppilaalle kiinnitettiin selkään A4 -paperiarkki, johon jokainen kävi kirjoittamassa kyseisestä henkilöstä jonkin hyvän piirteen. Omassani luki ainakin tusina "Kiva":aa sekä pari "Nätti":ä, vaikka muistaakseni en juurikaan ollut kumpaakaan. :--)

Lukioaikoina oma äitini puolestaan väitti minua lintsaajaksi, huonoksi opiskelijaksi, itserakkaaksi, omahyväiseksi paskiaiseksi ja vieläpä bulimikoksi. Kaikki tämä siksi, koska päätin eräänä maanantaina jäädä kotiin 37.3 asteen "liian matalan" kuumeen vuoksi, koska olin pari kertaa 11 vuoden opiskeluaikanani lintsannut ja koska pöydältä oli löytynyt pari karkkipaperia.

Poikaystävä tuossa yhtenä iltana puolestaan provosoi minua riitelemään Frendeistä (vaikka pyysin useaan otteeseen vaihtamaan aihetta) ja kun lopelta pimahdin keskellä kaupunkia huutamaan ja heittämään toisen pipon lumihankeen minua väitettiin ihmiseksi, joka "kantaa sisällään paljon vihaa", "aloittaa koko ajan riitoja pahaa pahuuttaan" "on väkivaltainen" ja "on oikeasti asioista samaa mieltä, mutta piruuttaan väittää vastaan, eikä sen takia ole mielipideasioissa varteenotettava". Jep, oma hanipöökulta sanoi näin.

Mutta lopulta, onko lähipiirissä olemassa ihmistä, joka ei koskaan tuomitse?

Onhan tuo surullista, että ainoa tapaus, joka on nähnyt minut itsenäni useamman vuoden ajan ja silti saanut minut tuntemaan itseni täydellisen hyväksi ja arvokkaaksi on oma lemmikki. Tai siis oli. Nyt kun sekin meni käyttämään päivänsä loppuun koen itseni jälleen perusturhaksi jantteriksi. Toisin sanoen ihan mukavaksi ja lahjakkaaksi tyypiksi, jonka huonot puolet ovat kuitenkin syvä synti ja suuri, epäinhimillinen vääryys ja jonka olemuksesta kenenkään toisen elämä ei ole riippuvainen. Kumppani on tietysti aina rakas ja tärkeä, mutta harvemmin kovinkaan pysyvä tekijä.

Kenties elukatkin tuomitsisivat jos pystyisivät, mutta sen ajatuksen jätän pois mielestä. Nyt ajattelin elää hetken maailmassa, jossa elukat hakkaa ihmiset (ainakin siihen asti, kunnes seksuaaliset fantasiat alkavat kehittymään eläinkeskeisiksi....). Vaikka kuinka löytyisi itsetuntoa tarvitsee jokaikinen oman henkisen ulospääsyn sosiaalisilta paineilta. Ei kovinkaan ego kaikkea kestä. Eli jos luet tätä, äiti: höllää vähän!

Vielä mainittava, että "Hyvä kaveri" -patsaassa ei "hymypoika" -patsaan tyylisesti ollut ihmiskasvot. Ehei.